keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Paluu rikospaikalle, päivitys kesäkuulta 2015

Hyvät blogin lukijat, 
moi äiti, 
hei iskä. 

Koska blogin täydentäminen koki lähes täydellisen inflaation toukokuun jälkeen, pyrin julkaisemaan jälkijunassa kesän aikana kirjoittamiani päivityksiä ja lisäämään kuvia. Olen totuttautunut viimeisen parin kuukauden ajan kotiinpaluuseen, mutta siirrytään vielä hetkeksi Costa Rican puolelle :)



9.6.2015


Hakiessani vapaaehtoistöihin Costa Ricaan kuvittelin mielessäni päivästä toiseen jatkuvia seikkailuja, typerryttävän erilaista elämän menoa, jatkuvaa selviytymistaistoa viidakon syövereissä, sulautumista osaksi paikalliskulttuuriin ja joukkioittain ystäviä, jotka täällä tulisi kuin sattumalta hankkineeksi. Suomeen palatessani hämmästyttäisin kaikki ystäväni täydelliseksi hiotuneilla salsataidoillani. Espanja pulppuaisi keskusteluissa niin sujuvasti, että luulisivat jo natiiviksi. Pökerryttävän halpa hintataso saisi säästöt riittämään. Kotiin palattua olisi vielä kotiinpaluusäästöt odottamassa sitä hetkeä, kun ensimmäisen, ehkä vasta toisen, viikon aikana löytää unelmiensa työpaikan koulutustaan vastaavalta alalta. Isäntäperheeni kanssa välini olisivat niin läheiset, että tietäisin, että Costa Ricassa on aina jokin paikka, johon palata.

Nice job, Anna. Just keep dreaming!

Jossain vaiheessa todellisuus jätti kertomatta, että täälläkin kengät kastuvat sateessa, istut eläintenkarvoihin hautautuneena lukemassa harrypottereita yksin huoneesi uumenissa, ja jos et näe vaivaa kehitelläksesi itsellesi tekemistä, ihmisiin tutustuminen voi osoittautua yllättävän mutkikkaaksi. Kielitaidon pettäminen saa joskus kiskomaan hiuksia päästä vielä kuukausia maahan saapumisen jälkeenkin, olut maksaa aina liikaa, kauppaan saa kulumaan omaisuuden ja bussit eivät koskaan kulje tarpeeksi myöhään. Toisaalta manuaalissa ei lukenut myöskään sitä, että jossain vaiheessa kaduissa olevia aukkoja tottuu väistämään lähes vaistonvaraisesti, tutustut ihmisiin eri puolilta maailmaa, opit rakastamaan gallo pintoa, tervehdit rutiininomaisesti tuttuja kodittomia, tunnet Costa Rican eteläosan kaikki rannat ja joet, tiedät mistä löytää parhaat batidokset tai minne mennä viikonlopuksi, jos haluaa päästä pois kaupungin hälinästä. Ennen kaikkea vapaaehtoistyöajan ollessa hupenemaisillaan mietit, että et haluaisi palata takaisin kotiin ollenkaan.

Vapaaehtoistyövuodesta voisin todeta sen, että aika täällä on ollut kuin vuoristopyöräilyä jopolla, josta joku on käynyt poistamassa jarrut. Asioiden luistaessa koko kokemus tuntuu olevan yhtä hymyä, mutta mutkia kohdatessaan joutuu vakuuttelemaan itselleen syitä, miksi kaikki on kuitenkin joka tapauksessa paremmin kuin kotona. Täytyy olla. Pilvissä ja korkeuksissa liidellessään miettii onneaan, että tuli hakeneeksi kokemukseen mukaan. Costa Rica, paras maa evör. Miten kaikki voi olla Aina niin siistii... Uskomatonta. Elämä on just tässä ja juuri nyt. Toisinaan bussi kaahaa ohitsesi kaatosateessa ja seuraavan bussin osuessa kohdalle tipautat kourallisen viiden colonen kolikoita lattialle, joita yrität poimia täpötäydessä bussissa kuljettajan tuhahdellessa vieressä. Palatessasi kotiin reppusi haisee kissaperäiseltä ammoniakkituotteelta, puhelimesi laturi on jälleen hyytynyt toimimattomaksi ja tico-ystävältäsi saatu viesti ”Mennään joku päivä kahville!” onkin osoittautunut paikallisten tavaksi sanoa ”Eikä mennä”. Score!

En edelleenkään osaa tanssia salsaa. Edelleen selittelen ummet lammet jotain löperöä, kun olen erehdyksessä muistanut ”muutamien” sanojen merkityksen tai verbin taivutuksen hieman väärin. Varaudu puhumaan vessapaperien pesemisestä ja Amerikkaan joukolla kuolemaan lähteneistä suomalaissiirtolaisista. Terästä kertomusta suomalaisista perinneruuista käyttämällä uusia ruokalajikkeita, perunahillo ei todennäköisesti herätä aiheettomia lisäkysymyksiä, erikoisia nuo suomalaiset. Kertoessasi costaricalaisille maastasi muistuta, että Suomi sijaitsee Pohjois-Euroopassa, siellä lännessä, heti Sveitsin ja Venäjän välissä. Ihmettele myöhemmin paikallisten huonoa maantieteen tuntemusta. Kerro, että olet arkeologina erityisen kiinnostunut Costa Rican jäljellä olevista kodittomien kulttuureista. Korosta, että näiden kulttuurien tutkiminen on osa jokaisen costaricalaisen menneisyyden selvittämistä. Tärkeää, suorastaan välttämätöntä. Dyyd, tää on TEIDÄN historiaa...

Aina ei voi osata ja se on ihan okei, hengitä. Kun tunnet itsesi kaikkein hönöimmäksi, yleensä leveä hymy ja jonkinlainen typerä virne yhdistettynä laaja-alaiseen olkapäiden kohautukseen ja käsien ylös-alas liikutteluun lautasmuodostelmassa, saa vastapuolen heltymään. Olet ulkomaalainen, mutta ainakin edes yrität. Eroatte hymyissä suin ja kuulet todennäköisesti vielä paikallisten kohteliaisuusvalheen: Hablas muy bien español!

Muuttaessani helmikuussa San Joseen, kävin uudelleen läpi samankaltaisen tutustumisprosessin uuteen asuinpaikkaan kuin alkujaan saapuessani Costa Ricaan. Tuttujen ihmisten ja ystävien jäädessä toiselle puolelle maata ja kaikkien arkisten asioiden muuttuminen oleellisesti, aloitti vapaaehtoistyökaudessa kokonaan uuden kokemuksen muodostumisen. Jos jokin asia on ollut oleellisesti läsnä, toteaisin sen luultavasti olevan jatkuva omalla epämukavuusalueella liikkuminen ja uusien asioiden opettelu automaattisyötöllä.

Helmikuusta lähtien olen myös työskennellyt uudessa projektissa. Tällä hetkellä työskentelen paikallisessa kaupunkikulttuuriin keskittyvässä yhdistyksessä, käytännössä he järjestävät San Josessa erilaisia kulttuuritapahtumia, kuten kävelykierroksia tai julkisuustempauksia. Oma panokseni heille on tähän mennessä rajoittunut historiallisten kävelykierrosten järjestelyissä auttamiseen (laahusta perässä, juttele paikallisten kanssa, muista kertoa perunahillosta) sekä blogitekstien laatimiseen. Heidän nettisivujaan varten olen vaaninut paikallisia San Josen keskustan ympärillä ja laatinut henkilöhaastatteluja kaupungissa työskentelevistä ihmisistä. En voi väittää, että tämän hetkinen työskentelyni tulisi jättämään lähtemättömän jäljen sanjoselaisten mielenmaisemaan. Työskenneltyäni yhdistyksen kanssa ensimmäisen kuukauden ajan, kuulin yhden opastovereistani mutisevan toiselle: ”Esta chica es de Finlandia... Pero ella no habla otras idiomas que finlandes...” Tämän jälkeen totesin, että ehkä on syytä yrittää keskustella enemmän toisten toimistolla kävijöiden kanssa...

En usko, että olen omalla panoksellani luonut yhdistykseen uusia toimintatapoja, dynaamisia yhteistyökuvioita tai edesauttanut vuorovaikutteisen kulttuuri-ilmapiirin leviämistä Suomen ja Costa Rican välille. Toisinaan epäilen, etteivät he huomaisi lainkaan, vaikka kalvakka suomalainen ei istuisikaan jonain päivänä toimistolla tietokoneensa kanssa. Yhdistyksessä työskentelyn paras puoli onkin ehkä ollut ennemminkin siinä, että heidän työskentelyään on ollut kiinnostavaa päästä seuraamaan kulisseista. Kun heidän joukkonsa kokoontuu pöydän ääreen, raapustelee jotakin suttupaperille ja joidenkin viikkojen päästä lopputuloksena on syntynyt satoja ihmisiä koskettava kulttuuritapahtuma, heidän energiassaan on jotain innostavaa. Olen kuitenkin huomannut, että koko prosessiin itse mukaan pääseminen on ollut hyvin vaikeaa. Pahin tunne on, että kokee olevansa jokin ajatuksen takarajoilla haahuileva herra Hakkarainen, joka ilmestyy kuvaan mukaan koheltamaan siinä vaiheessa, kun kaikesta on jo päätetty. Tällaisina hetkinä on parempi hengittää hetken aikaa, niellä mahdollinen ylpeydentunteensa ja kaivaa esille työkalupakkinsa arsenaalista vetävin hönöhymy ja kysyä kaiken uhallakin, mitä sitä voisi tänään tehdä ja onko jotain, jossa he kuitenkin tarvitsisivat apua. Pahin mitä tilanteessa voi tapahtua on se, että mitään tehtävää ei ole. Todennäköisesti istut myöhemmin heidän seurassaan rupattelemassa korruptiokahvimukillisen ja harmaantalouden kakkupalan kanssa. You can do it!

Mutta! Ensi viikosta lähtien kajahtaa! Pääsen osallistumaan mukaan arkeologiseen projektiin Costa Rican keskiosissa! Jippiii! Vaikka en päätyisi tekemään muuta kuin lapioimaan mutaa, kiroamaan sadetta ja hipsuttelemaan keramiikan palasia, tulen olemaan ikionnellinen! Viimein pääsen tekemään jotain, jossa voin kokea olevani hyödyksi.

Costa Rica, bring it on <3

maanantai 25. toukokuuta 2015

"Hei, me venataan busseja taas!" - eli matkaamista Keski-Amerikassa

Heipä hei ulkomaailma!

Olimme tyttöjen kanssa matkustelemassa Keski-Amerikassa kuukauden ajan ja palasimme takaisin Costa Ricaan juuri sopivasti nauttiaksemme sadekauden alkamisesta! Tässä hieman tiivistystä maailmasta, johon mahtuu paikallisbusseja, häkellyttäviä maisemia, ystävällisiä ihmisiä, 
viiden quetsalen mojitoja, silmänkantamattomiin ulottuvia rantoja sekä kulttuurihistoriallisia kohteita eli ”kivikasoja” (Siekkinen, Sarja 2015).

Aluksi lensimme San Josesta Mexico Cityyn, vietimme kaupungissa muutamia päiviä, kävimme äänestämässä eduskuntavaaleissa ja lopulta otimme paikallislennon Mexico Citystä Cancuniin. Tästä eteenpäin palasimme Costa Ricaan busseilla. Vietimme muutaman viikon Meksikossa, kolme yötä Belizessä, kymmenisen päivää Guatemalassa, vajaan viikon Nicaraguassa ja muutaman päivän vielä Costa Rican Guanacastessa ennen palaamista San Joseen. Kuukausi on lyhyt aika tällaisen reissun tekemiseen, mutta jotain siinäkin ajassa ehtii nähdä!

Ensinnäkin, muutama sana. Keski-Amerikassa matkustaminen on helppoa ja kohtuullisen halpaa. Jos jossain hypoteettisessa tilanteessa päädyt kuitenkin Cancuniin ostamaan kymmenen dollarin piña coladoja Señor Frogsista tai maksamaan epämääräisiä sisäänpääsymaksuja klubeihin Playa del Carmenissa, reissubudjetti voi hieman notkahtaa. Onneksi kokeneet matkaajat kokkaavat kaikki ruokansa hostellien täysinvarustelluissa keittiöissä, täyttävät vesipullonsa itsepoimituista kookospähkinöistä tiristetyllä mehulla ja nauttivat viihdykkeeksi ainoastaan eläköityneen kansantanssiyhtyeen musisointia iltaisin jossain syrjäisessä kylässä, jossa auringonlaskusta nauttiminen ei maksa mitään. Meille muille toteaisin, että jonkinlaisten kalkulaatioiden suorittaminen Meksikossa vierailun jälkeen voi olla paikallaan, jos haluaa päästä budjettinsa rajoissa perille asti.

Belizessä vierailimme ainoastaan Caye Caulkerin saarella ja pikaisesti Belize Cityssä, josta oli helppo jatkaa bussilla Guatemalan Floresiin. Belize voi saada aortan läpät pumppaamaan vauhdikkaammin hintatasonsa puolesta, mutta muutamankin päivän visiitiksi maa sopii hyvin ja on tunnelmaltaan varsin erilainen muihin Keski-Amerikan maihin verrattuna. Kävimme Belizessä snorklaamassa ja näin muuten keskityimme lähinnä ottamaan rennosti.

Guatemala <3 Saapuessamme Guatemalan ja Belizen väliselle rajalle meitä neuvottiin, että virallisesti Guatemalaan pääsemiseksi ei tarvitse maksaa mitään. Epävirallisesti virkailijat kuitenkin vetävät 3-5 dollaria välistä siitä, että laittavat leiman passiisi. Tiskillä asioimisen jälkeen passi on syytä tarkastaa vielä uudelleen, sillä jos virkailija ei ole lyönytkään leimaa passiin, voi maasta poistuessa olla edessä satojen eurojen sakko. Rajalle tultaessa meihin iski tilapäinen mielenhäiriö ja päätimme, ettemme aio maksaa kolmea dollaria Jose Manuelin kahvikassaan. Sehän on ryöstöä. Korruptiota. Ennenkuulumatonta. Olemmehan sentään eurooppalaisia. Pitkän vänkäämisen jälkeen saimme lopulta maahantulokaavakkeet ja viiksekäs setä vei passimme muutamaksi kymmeneksi minuutiksi epämääräiseen toimistotilaan ”tarkistettavaksi”. Vatsanpohjat kuralla mietimme, millaiseen Interpol-rekisteriin tietomme päätyvät, kuinka monet stereot henkilötiedoillamme ostetaan lapsille ensi jouluksi, kuinka paljon joudumme lopulta maksamaan maasta poistuessa ja miten kauan bussikuski jaksaa odottaa pihejä länkkäreitä. SÄÄSTIMME KUITENKIN SELVÄÄ RAHAA. KOLME DOLLARIA. JOKAINEN MARKKA ON MILJOONAN ALKU. Tässä vaiheessa, hyvät toverit, voisin todeta: Maksakaa vaan se perhanan kolme dollaria.

Matkustuskohteena Guatemala on pääosin todella halpa. Vierailimme Floresissa, Tikalilla, Antiguassa ja San Pedrossa 
Atitlan-järvellä. Hintatason hyppäyksen huomasi etenkin Antiguassa, jossa hinnat olivat yhtäkkiä helposti kolminkertaiset Floresiin tai San Pedroon verrattuna. Antiguassa pääsimme kuitenkin viettämään vappua kaikkien perinteiden mukaisesti :) löysimme serpentiiniä, hassuja hattuja, ilmapalloja ja skumppaa, ja suuntasimme piknikille paikalliselle näköalakohteelle. Mahtavaa! Sydän läikkyi onnesta ja ainakaan vappua ei tarvinnut juhlia toukokuisessa räntäsateessa sormet kohmeessa. Koska Guatemalassahan ei voi sataa. Vappuaattona. Huhtikuussa. Koko päivänä ei tullut saletisti pisaraakaan vettä!! Jotkut perinteet eivät ehkä katso aikaa tai paikkaa...

Guatemalassa voisi helposti viettää pidemmänkin aikaa, erityisesti, jos on kiinnostunut luonnosta, paikallisesta kulttuurista tai arkeologisista kohteista. Jos olet, mutta matkatoverisi eivät, herranjumala, tee maailmalle palvelus ja ohjaa matkaseuralaisesi Guatemalan jälkeen jonnekin biitsille. VÄLITTÖMÄSTI! Pitkitä maassaoloa vain omalla vastuulla, luota tuskanhikikarpaloindexiin. This is serious shit, mään!

Guatemalan San Pedrossa päätimme ottaa yöbussin Nicaraguaan. Yöbussi kulki El Salvadorin ja Hondurasin läpi ja olimme lukeneet vastaavan reitin tekemisestä hieman huonoja kokemuksia. Suurin riski tielläliikkujille ovat ryöstäjät, huonokuntoiset tiet sekä holtittomasti ajavat bussikuskit. Tästä syystä päätimme sivuttaa paikalliset chicken-bussit sekä pienet shuttle-autot ja matkustaa Nicaraguaan isolla yöbussilla, jossa oli turvallisuussyistä myös useampia henkilökunnan edustajia. Moni on varmasti tehnyt vastaavan reissun ilman kummempia ongelmia paikallisbusseillakin. Bussi San Pedrosta Managuaan maksoi noin 50 dollaria ja matka kesti 30 tuntia. Kaivoimme passejamme esiin useaan otteeseen rajanylityksiä varten ja muutaman kerran paikalliset poliisit kävivät tarkistamassa bussin, mutta muuten matka sujui ilman ihmeellisempiä käänteitä. Toinen vaihtoehto meille olisi ollut mennä ensin Guatemala Cityyn, sieltä El Salvadoriin, viettää yö San Salvadorissa ja aamulla ottaa bussi Hondurasin läpi Managuaan. Osittain halusimme siis järjestelyllämme myös säästää aikaa.

Nicaraguassa reissuväsymys alkoi hieman painaa ja vierailimme enää Granadassa ja San Juan Del Surissa ennen paluuta Costa Ricaan. Nicaragua on myös kohteena halpa, joten jos suurempaa kunnianhimoa olisi vielä ollut jäljellä, olisimme varmasti kierrelleet enemmänkin. Kävimme Nicaraguassa myös viime vuonna hieman ennen joulua, joten Nicaraguaan paluussa oli jo hieman löysäilyn makua ja halusimme lopulta viettää viimeiset lomapäivät nollatulostavoitteella rannalla.


Matkavinkit:

Kun tarpeeksi kauan yrittää löytää keskusteluyhteyttä (mölisee, vänkää, kitisee), voi löytää itsensä tanssimassa kongaa Cancunin Coco Bongossa maksamatta sisäänpääsystä pesoakaan.

Jos haluat nauttia paikallisesta, autenttisesta tunnelmasta, tuntea historian havinaa ja tutustua hieman Meksikon harmaantalouden pääelinkeinon harjoittajiin, yövy Chetumalissa. Ihana kaupunki, mieletön fiilis! Tää on uus Porvoo!

Ennen snorklausreissun alkua hae näppituntumaa tulevaan kompuroimalla sentin korkuisen kynnyksen kanssa. Polskutellessasi vedessä paketoidun jalkasi kanssa voit vihdoin kokea olevasi tosielämän Ariel. Vain Pärsky, Sebastian ja Joonas puuttuvat!

Kahden viikon detox-kuuri: syö katuruokaa Guatemalassa, osta vielä jokin kivannäköinen juoma jäillä ja kermavaahdolla kyytipojaksi. Odota puolesta tunnista pariin tuntiin -> nauti. Pysyvämmän lopputuloksen saavuttamiseksi: toista sama ostamalla epämääräisen näköisiä tortillaleipäsiä hapankermalla höystettynä nicaragualaisessa bussissa. Buen provecho!

What happens in San Juan Del Sur, stays in San Juan Del Sur.


Matkailijan motto, vol 2:

“Soijaa pukkaa...”
”Paljo tääl maksaa mojito?”
“Näitsä, mitä luomuja!”
”Onks tää Anna taas joku kivikasa?”
”Salla, onks sul viel immodiumii?”
”Tänään tehdään sit ruokaa hostellilla!”


<3




Kävimme äänestämässä Suomen suurlähetystössä Mexico Cityssä!
Isla mujeres
Chichen Itza
Caye Caulker, Belize
Flores, Guatemala
Auringonnousu Tikalilla
Vappu Antiguassa :)

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Rakas äiti,



...olen asunut Costa Ricassa kohta kahdeksan kuukautta.


Olen vihdoin löytänyt maan, jossa ihmiset syövät runsaasti tuoreita vihanneksia! Ravintoympyrän suositukset ovat täyttyneet päivän jokaisella aterialla.
 













Herkkuja en ole syönyt käytännössä ollenkaan
















...ja olen saanut paljon uusia ystäviä.














Alkoholia en käytä oikeastaan lainkaan. En vain koe tarvetta sille!














Ja olen hankkinut uusia harrastuksia.














Kotona en vietä aikaa juuri ollenkaan.















Olen kaiken lisäksi oppinut pukeutumaan trooppisen maan ilmaston mukaisesti!
























Työskenteleminen on mielekästä...















....ja vapaa-aikani kuluu lukemisen, mietiskelyn ja itsensä etsimisen merkeissä.



San Jose on häkellyttävän kaunis kaupunki...





















...ja lähdemme kohta tyttöjen kanssa matkustamaan Meksikoon!














Kaikki on hyvin!














Terveisin,
Rakas tyttäresi
Anna

sunnuntai 29. maaliskuuta 2015

"No inventes, no inventes!"



”No mitähän täällä... Uusi päivitys?? EI VOI OLLA TOTTA!”

Lähdin pienestä kylästäni kuukausi sitten ja olen sen jälkeen työskennellyt ja asunut Costa Rican pääkaupungissa, San Josessa. Palataan hetkeksi ajassa taaksepäin, sillä olen ollut käsittämättömän laiska kirjaamaan mitään ylös.

Rakastuin syvästi minikylääni ja kaikkiin sen erikoisiin piirteisiin. Samalla kuitenkin lähdön hetkellä koin, että on oikea aika siirtyä eteenpäin. Päätöstä vauhditti se, ettei projektimme antanut meille viimeisten kuukausien ajaksi muuta puuhattavaa kuin siivoamista ja roskien keräämistä. Jaksoin tsempata muita vapaaehtoisia roskien keräämisen tärkeydestä muutamien viikkojen ajan. Muistutin tärkeilevänä, miten tärkeää on, etteivät roskat kulkeudu mereen ja aiheuta näin kilpikonnien kuolemia. Muistan puhuneeni myös, että roskien kerääminen on tärkeä osa ympäristökasvatushanketta ja heillä on varmasti jotain muuta tehtävää meille, kun kylän alue on puhdas. Varmasti on, saammepa nähdä! AIVAN VARMASTI™. Paikallisetkin osallistuvat vielä roskien keräämiseen! SAAMMEPA NÄHDÄ, ODOTELLAAN VAAN™.

Sanat alkoivat kuulostaa ns. bullshitiltä myös omassa päässäni, kun keräsimme roskia päivästä toiseen ainoastaan muiden vapaaehtoisten voimin. Siivosimme uudelleen ja uudelleen samoja paikkoja, jotka paikalliset olivat roskanneet toistamiseen edellisen roskakierroksen jälkeen. Ohikulkeneet autot heittivät rutistettuja Imperial-tölkkejä ikkunasta jätesäkkejämme kohden. Lopullinen niitti Pro Roskaliike –ajattelulleni koitti yhdistykseni järjestäessä viikonlopun mittaisen jalkapallofestivaalin. He eivät hankkineet tapahtumaa varten edes roskapusseja, sillä he luottivat siihen, että me siivoaisimme jäljet tapahtumaviikonlopun jälkeen. Kerätessäni muutamaa päivää myöhemmin alueelta tuntien ajan muurahaisia kuhisevia kaljatölkkejä, kertakäyttöhaarukoita ja tyhjiä sipsipusseja, mutisten samalla mielessäni ei v---u, ei s--tana, ei p----le, totesin olevani olevani ns. Done. Caput. Finito.

Ja niin koitti lopulta myös viimeinen päiväni Progresossa. Haluaisin sanoa sen olleen täynnä kauniita muistoja ja lämpimiä yhdessäolon hetkiä, jotka korvasivat kaikki aiemmat tapahtumat kylästä hankkimieni ystävien pelkällä välittömällä läsnäololla. Kukaan kyläläisistä ei kuitenkaan muistanut, että olin itseasiassa edes lähdössä. Tästä syystä kukaan ei tullut tervehtimään tai jättämään hyvästejä lähtöjuhliin, jotka yritimme järjestää :D Olo oli kuin joillain Iltalehden uutisoimilla lastensynttäreillä. Kukaan ei tullut. Kukaan ei ilmoittanut. Viimeiseen hetkeen asti odottelin, jos nyt sittenkin. Mutta ei. Söimme kattilallisen arroz con lecheä Elenan kanssa, yksin.

Kun seuraavana aamuna ennen auringonnousua kuljin rinkkani kanssa kylänraittia pitkin kiukusta puhisten, törmäsin sattumalta yhteen yhdistykseni pääkoordinaattoreista. Kysyessäni häneltä, miksei kukaan ollut edellisenä päivänä tullut paikalle hyvästelemään tai millään tavalla noteerannut sitä, että olen ylipäätänsä lähdössä työskenneltyäni heidän kanssaan puoli vuotta, kuulin tutut selitykset: 

- Edin oli juu tulossa, mutta paluubussi lähimmästä kaupungista oli myöhässä. Sen takia ei hän ollut ehtinyt paikalle. On se sellasta, kun se työskentelee niin paljon.
- Johnson... niiin... kun se oli yllättäen joutunut lähtemään asioille... Joo, toiseen lähikylään. On se sellasta, kun on kuitenkin paljon näitä, asioita, presidentillä.
- No joo, Maxin täytyi... kalastaa. Joo, se on ollut paljon kalassa nyt. Ja kaukana. Tosi kaukana. On se sellasta, kun täytyy kuitenkin käydä. Kalastamassa.
- Migue. Voi ei... Ehkä se unohti! Tai oikeastaan se oli varmaan auttamassa tytärtään jossakin asiassa. On se sellasta, kun on iso perhe!
- Niin, juu, Rogerista ei ole kuulunut mitään. On se... juu.
- Ja elikkäs kun tota noin pojat ovat kiireisiä. On se sellasta, kun koulut alkanut ja kaikki.
- Joojoo ja tiiäkkö vielä kun Alberto, se yrittää jättäytyä pois yhdistyksestä. On se sellasta, kun on kauhea kiire, koko ajan. Bisnekset pyörii!
- Ja itseasiassa Chicohan ei henkilökohtaisesti edes oikeastaan tiennyt asiasta ennen kuin nyt. Mutta nyt kun hän kuuli asiasta, tuumi, että olisi varmaan pitänyt kuulla tästä aiemmin! Ai hitsi! Mutta nythän me ei sitten järjestettykään mitään lähtöjuhlia! On seh... jooh... sellasta.

Totta kai! Näinhän se! Pura vida! Mielessäni Aidan ääni huusi jokaisen selityksen jälkeen ”No inventes, no inventes!” Halasimme kuitenkin pitkään, hän kiitti tekemästäni työstä ja lähdin kulkemaan toimistoamme kohden nauraen samalla katketakseni. Jollain tapaa vapaaehtoisaikani heidän kanssaan päättyi samalla tapaa kuin alkoikin. Muistellakseni hetken päivää, jolloin alkujaan saavuin Bahia Drakeen: istuin tuntien ajan rannalla yksin tavaroideni kanssa, kun kukaan ei sovitun mukaisesti tullutkaan hakemaan minua. Yritin turhaan saada kiinni yhdistyksen yhteyshenkilöä väärästä puhelinnumerosta, jonka he olivat antaneet... Olisin tämän kaiken perusteella ehkä voinut tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä tulevasta. Lähdin kylästäni kuitenkin haikeana ja tuntui käsittämättömältä ajatella, että en välttämättä koskaan tule palaamaan takaisin.

En missään nimessä kadu kilpikonnaprojektiin osallistumista. Kylässä viettämäni aika on ollut kaiken kaikkiaan täysin uskomaton kokemus ja monenlaisten unelmien täyttymys. Vilpittömästi pidän myös kaikista ihmisistä, joiden kanssa minun oli mahdollisuus työskennellä puolen vuoden ajan. Muistoni kylästä tulevat kuitenkin aina olemaan jonkinlainen sekoitus kiintymystä ja onnellisuutta, mutta myös hiustuppoja raastavaa turhautuneisuutta, sillä paikallisten tapa työskennellä vapaaehtoisten kanssa oli yksinkertaisesti äärimmäisen epäluotettava. Olimme Elenan ja Michelen kanssa paikallisyhteisön ensimmäiset vapaaehtoiset ja samalla myös heidän koekaniininsa, eivätkä he ehkä ymmärtäneet täysin, millainen vastuu heillä olisi vapaaehtoisista.

Tuskastellessamme oman yhdistyksemme täydellisen epäjärjestyksen kanssa, pääsimme samalla seuraamaan kylässä toimivan toisen yhdistyksen ammattimaisempaa toimintaa heidän vapaaehtoistensa kanssa. Joskus (lähes aina) ero kahden yhdistyksen välillä sai puremaan hampaita yhteen kovempaa ja laskemaan hitaasti päässä lukuja nollasta äärettömään.

Mutta miksi nämä kaksi yhdistystä eivät sitten puhaltaneet enemmän yhteen hiileen? Yhteistyötä varjosti se, että yhdistyksien toimijat olivat toistuvasti eriasteisissa riidoissa keskenään. Osa vapaaehtoisten toimenkuvaa tuntuikin välillä olevan riitojen (lue: katastrofien) sovitteleminen, kuunteleminen ja välillä jopa lähes valheellisten väittämien esittäminen: henkilö A olisi pyytänyt tapahtunutta B anteeksi ja ilmaissut olevansa pahoillaan aiheesta C, mutta ei vain pystyisi sanomaan sitä suoraan henkilölle D. We have no shame.

Jostain syystä tunsin oloni samalla oudon kotoisaksi. Yhdistystoiminta näyttäisi olevan samanlaista maasta ja aihepiiristä riippumatta.

Kiitos Progreso, tarjosit elämääni jotain aivan täysin unohtumatonta.

Selfie Tuten ja Elenan kanssa


Meidän doge



Viimeinen päivä joella

Meidän pulperia ja Miriam
Tässä pikkutalossa asuimme yhteensä kuuden ihmisen kanssa.